things are easier since i stopped dreaming

Nääsjees. Inhoon postausten aloittamista. Syvästi. Miten mun pitäis aloittaa teksti, joka saavuttaa harvan silmät, jonka lukijoita en tunne tai tiedä, mutta joka ei ole myöskään kirjoitettu vain itselleni? "Moi"? Kuulostaapa tyhmältä. En aloita edes sähköposteja työnantajalleni moikkaamalla, vaan menen suoraan asiaan. Cut to the chase on ehdoton lempifraasini evah.

Niin makaa kuin petaa, ja tupakointi ja liian vähät vaatteet altistavat hengitystieinfektioille tai jotain sellaista. Eli oon kipeenä, ja oon nyt kipeenä kolmatta viikkoa, mikä alkaa vähän nyppimään. Salakavala kurkkukipu iski kaksi viikkoa sitten, kun oltiin Auran ja Saanan kanssa leffassa katsomassa Maze Runneria - joka muuten sattui olemaan aivan hirvittävän hyvä elokuva, vaikka jotkin kohdat menivätkin vähän eri tavalla kuin kirjassa, enkä malttaisi odottaa jatko-osaa ja Kaya Scodelario on <3 - seuraavana päivänä vähän yskitti, ja muutaman päivän päästä musta ei lähtenytkään laisinkaan ääntä. Pidin pari hassua yksittäistä saikkupäivää, ja kahden päivän nukkumisen jälkeen kiipeilin niin pahasti seinille, että palasin töihin. Tämä kaikki tapahtui yli viikko sitten. Vieläkin yskittää.

Tänään vaivauduin jopa lääkärille kurkkukipuni kanssa, koska eilen päästiin siihen pisteeseen, että mun kurkku oli turvonnut ja kosketusarka ulkpuoleltakin, ja nieleminen ei vain ollut vaihtoehto. Koin itseni hieman vihannekseksi, koska kuolasin koko yön himassa. Tänään meidän yltiöparas työterveys Aava ylitti taas kaikki odotukset, ja puolen tunnin käynnillä multa ehdittiin ottaa verikokeet ja nielusta näyte (joka muuten sattui ihan sikana) ja todeta, ettei mulla oikeastaan ole mikään erikoinen tauti, ja määrättiin yskänlääkettä. Kolmiolääkeyskänlääkettä, eli en sais autoilla! No, ehkei se haittaa. Vai onko burgereiden paistaminen verrattavissa?

Kyseinen litku on paksua ja mustaa kuin terva, ja haisee ja maistuu aivan kuolemalle. Tän ois sit parempi toimia, koska muuten koen aiheuttaneeni itselleni painajaisia ja traumoja pitkäksi aikaa aivan turhaan. Yskänlääkkeiden ottaminen on muuttunut lapsuuden jälkeen kuitenkin tuhat kertaa helpommaksi, ja rohkenen kiittää siitä huolellista harjoittelua shottiralleissa. Hehe.

Hirveesti ei varmaan myöskään auttanut se, että oltiin Danielin kanssa vesisotaa duunissa viikonloppuna. Tai mä vähän härnäsin sitä, ja sit se yritti murhata mut!

En myöskään tiedä, millä elän seuraavan kuukauden, sillä mun Elixian ensimmäinen lasku liittymismaksuineen tuli, ja kun yhdistän tämän hieman normaalia huonompaan palkkaan (oikeesti pyhä- ja iltatyöt olis tervetulleita, missä ne on?!?!?!?!), oottaa mua pakollinen diettaaminen kaurapuurolla. 

Jippii.

Ps. Isac Elliot on ihana.

Pps. Tässä vielä tän hetken "must have" lista.

for life is like a flame

Trololol kipeenä sängynpohjalla maattuani muutaman päivän, alkaa energiataso olla taas normilukemissa. Yskittää ja niiskuttaa vieläkin, mut ainakin jaksaa tehdä jotain muutakin kuin nukkua ja syödä. Vähän aikaa taas on hurahtanut edellisestä kirjoituskerrasta, ja kerrottavaa olis ihan kauheesti, mut sit oikeestaan ei mitään. Elämä jotenkin soljuu tässä aika mukavasti eteenpäin, mitään kovin erikoista ei tapahdu, mutta silti yksikään päivä ei ole ollut mitenkään erityisen tylsä, harmaa tai kaavamainen. Chill.

Normiarkeen kuuluu duunia, pitkiä kävelylenkkejä - tosin oon yritelly opetella juoksemaankin! - lisää duunia, ja paljon duunikavereita, aka kanoja. Jos mä vapaa-ajalla jonkun kanssa hengaan, niin yleensä meidän työpaikan tyttöjen :D En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, mutta hauskaa meillä ainakin on.

Oltiin pari viikkoo sit (duuni)porukalla kans Korkeasaaressa käymässä, koska meidän lempikinkki sattuu olemaan töissä myös siellä. Myös. Huom. Tota ideaa on pyöritelty joku pieni ikuisuus, ja nyt sit päätettiin mennä, koska Usko lähti viikko sit viidakkoon leikkimään aitoo ja oikeeta tutkimusmatkailijaa niiden yliopiston jonkun jutun kautta. Dunno. Epicly awesomest day evah, tai jotain siihen suuntaan ainakin! Kylmä ku Korvatunturilla, mut ei se haittaa, koska nähtiin HEPPOJA! Tykättiin niistä Auran kanssa ihan kauheesti. Otettiin yhteiskuvaki niitten kanssa, mut ne oli molemmat niin kamalia, etten niitä viiti julkasta. Julkasen siis ison kasan muita kauniita kuvia mun kavereista <3 Huomioikaa sit kilpparin alla oleva kuva, joka on suomalaista luontoa esittelevästä Borealia-talosta! Ehkä paras mesta Korkeasaaressa, mulla on siellä paljon kavereita ja sukulaisia. Esim. rupikonnat.

Pääsin kans käymään kotona, koska mulla oli lomaviikko. Ehkä ihanin tunne ikinä on herätä aamulla myöhään, kun kaks tollasta maailman söpöintä pientä karvareuhkaa nukkuu viekussa. Tahitista on ainaki tulossa ihan vanhamamma, koska se haluaa koko ajan syliin ja viereen ja lähelle, ennen se ei jaksanu kovin kauaa olla. Aamukahvia on kans kauheen hauska yrittää juoda keittiön pöydän ääressä, koska molemmat koirat haluu syliin. Molemmat sit kans tuli syliin. Vaikka ne onkin puudeleita, niin Cali on kuitenkin keskikokonen, eikä siis erityisen pieni...

Tulin takasin Helsinkin yhtä matkaa mun siskon kanssa, joka tuli käymään HIHSissä ja pällistelemään suuren maailman menoa ja moikkaileen sen kavereita. Mä kävin Horse Show'ssa kans, koska Aurapaura oli voittanut jostain liput sinne. Hepat hyppäs esteitä, whoop! Jännää, mut ei yhtään niin jännää kuin ois ollu lauantain Kür International Dressage. *-*

Danspan ja Helmin residenssissä järkättiin kans reilu viikko sit hulppeet Halloween-kemut, joissa oli sit tietty hieno Steissi-Sokos-Joensuu-mix päällä. Jostain syystä kaikkialla on aina vaan mäkkiduunareita :'D Ei haittaa. Bileissä oli pukeutumispakko, eli pukukoodi vapaa. Mä tein ihan ite (äidin avustuksella, mut sitä ei tarvii kertoo noille) mun hienon Punahilkka-viitan tämän Youtubesta löydetyn DIY-ohjeen avulla. Helppo kuin mikä, toimis varmaan viittaan kuin viittaan. Loimusamettia en vaan osta enää ikinä.

Sithän tässä kävi niin, että lähdettiin yksille seuraavanakin päivänä Uskon vikan vuoron kunniaks. Päädyttiin olemaan koko ilta. Ei oo hetkeen ollut niin huono olo aamulla, koska yleensä olen siunattu lapsi enkä harrasta darraa. Oltiin vähän mielenkiintosella kokoonpanolla, koska ilta päättyi Baarikärpäseen meidän uuden ujon Jassun, entisen Sawan ja tosi tosi tosi entisen Niklaksen kanssa (en siis ite ehtiny ikinä olla ees Niklaksen kanssa samaan aikaan duunissa). Mut siis hauskaa oli ainaki tiettyyn pisteeseen saakka, mitäpä tässä sen kummempia mutisemaan :D

Ps. Musta on tulossa Taylor Swift -fani.

harder to hide than I thought

Mua ahdistaa taas, ja on tosi vaikeeta kirjottaa tätä suomeks. Päässä rullaa englanti, yöpöydällä on kokoelma Joseph Conradin novelleja, Heart of Darkness and other tales. Omasta mielestäni oon vakavissaan syntynyt väärään maahan ja väärään paikkaan: mun haavekuvissa elää korsetit ja röyhelömekot ja timantit, monimutkaiset nutturakampaukset ja ritareiden turnaukset. Jep.

Jotenkin tyhmää, että palaan aina tänne, kun mua ahdistaa, ärsyttää, vituttaa tai masentaa jokin. Yritin kuitenkin vuosien saatossa moneen otteeseen kirjoittaa jotain wannabe lifestyleblogia, mut päiväkirjahan tää oikeasti on! Päiväkirjana siis pysykööt.

So, declarations outta way, uusin päiväkirjan sivu ois varmaan eiliseltä. Okei, tältä päivältä, koska eilen olin liian kännissä kirjoittaakseni mitään, ja sammuin suunnilleen heti kun pääsin himaan anywho.

Eilen oli siis McFutis-päivä, ja tänä vuonna pelattiin Hämeenlinnassa Pullerin hallilla. Aivan pirun siisti - puhumattakaan hauskasta - päivä taas kerran, joka alotettiin olemalla taidokkaasti myöhässä lähtöajasta joku 40min, ja kruisattiin runsasta ylinopeutta Tuskin kautta kohti pelejä. Automatka oli yllättäen tosi levoton, koska oltiin järkätty samaan autoon ehkä paras jengi ikinä (minä, Aura, Aino, Janski, Usko ja Daniel ratissa). Ja pelien jälkeen lähdettiin tietty juhlimaan, mutta ei ikinä päästy Itiksessä alottelua pidemmälle, joten niistä tulikin sitten kotibileet. Hauskin ilta pitkään aikaan, no complaints, kuvat (noin yksi sadasosa niistä mitä illan aikana on otettu mun luurilla) puhukoot puolestani.

Nyt keskiviikosta sunnuntaihin on kans Hullut Päivät, ja ekaa kertaa mun stadiin muuttamisen jälkeen en oo töissä koko kreisishoppausaikaa! Jes! Tänään kävin vaan pikaseen pyörähtämässä parin päiväkohtasen tilpehööritarjouksen perässä (2x MaxFactorin ripsaria parilla kympillä, Pioneerin pestävät kuulokkeet kans kakskyt euroo) ja koska en löytänyt Vera Wangin Lace-sarjan lautasia enää illalla, niin ostin itselleni lohdutukseksi Versacen Pour Femme EdP:n. Maybellinen Baby Lips -huulirasvat lähti kans testiin, koska niitä sai kaksi kappaletta femmalla, ja tähän mennessä on ainakin parempi kuin mun aiempi ACOn vastaava. Huomenna on aikainen herätys, koska raahaan Netan Stockalle heti aamuseiskaks, koska siellä on tarjouksessa Vagabondin unelmabootsit, jotka on pakko saada. Pakko. Muita vaihtoehtoja ei ole.

all we are is breath against the glass

Mä en oo kirjoittanut pitkään aikaan. En oikeastaan oo edes avannut mun tietokonetta pitkään aikaan. Se tuntuu vieraalta. Oon miettinyt kirjoittamista nyt muutaman viikon. Olin Briteissä lomailemassa ja festaroimassa, ja festareilla tapasin kasan huipputyyppejä, joista useempi opiskeli kirjallisuutta. Just sitä mitä mä haluaisin. Puhuttiin aiheesta, puhuttiin kirjoittamisesta, ja kun multa kysyttiin, sanoin, että enimmäkseen runoutta. Sinänsä totta, mutta kun en ole saanut aikaiseksi yhtään riviä yli vuoteen. En ole kirjoittanut mitään sitten iskän kuoleman, paitsi tätä blogia. En sitäkään tän vuoden puolella kertaakaan.

Mun isän kuolema mut varmaan ajoi tänne taas. Hautajaisista tuli eilen täyteen vuosi. Mietin asiaa koko perjantain ja lauantain, mutta kun itse h-hetki koitti, mä en enää muistanut asiaa. Muistin kun lähdin töistä muutama tunti sitten, ja tunsin syyllisyyttä. Miten mä saatoin unohtaa? Unohdanko mä kohta isänkin?

Suunnilleen vuosi sitten avauduin jossain tekstissä siitä, kuinka "aika parantaa haavat" -fraasi ei tunnu tepsivän. Arvatkaa mitä? Ei se tepsikään. Kipu ei hellitä. Joka kerta, kun ajattelen isää ja sen mennyttä elämää, tai sitä, kuinka isää ei ole olemassa, tai sitä, kuinka isä ei nää minua tekemässä tätä tai tuota, tai sitä, kuinka epäreilua elämä on, tai sitä että isä ei tiedä kuinka onnellinen ihminen musta on kasvanut, sattuu. Aivan helvetisti. Ihan kuin joku iskisi talikolla vatsaan ja vääntäisi. Kaivelisi vähän sisuksia. Itkettää, tuntuu että happi loppuu, tuntuu että joku yrittäisi murskata kylkiluut, tuntuu siltä, että hukun tähän ikävään. Sattuu ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta näin vuoden jälkeen sattuu hieman harvemmin. Vuosi sitten itkin päivittäin. Nyt saatan elää yli viikon itkemättä. Olin reissussa vajaat kaksi viikkoa, enkä itkenyt kertaakaan. En edes isän kuoleman vuosipäivänä.

Aika ei paranna haavoja, mutta ajan myötä oppii elämään niiden kanssa. Odotan innolla sitä hetkeä, kun voin muistella isää ja hymyillä, koska mun iskä ansaitsee sen.

"A scar is just a mark, not a burden, but a start of something new."